Prisca Theosophia

Merkittävän adeptin lienee pakko salata valtaosa syvähenkisestä elämästään, jotta ei tulisi paljastaneeksi sitä suruttomille ja asiasta piittaamattomille. Mutta hän murehtii eikä iloitse tästä hiljaisuudesta, sillä hän koettaa aina löytää keinoja, joilla ammentaa sielunsa puhtainta substanssia muiden sielujen tyhjyyden täytteeksi. Hänestä vaikuttaa paremmalta, että hänen oma sielunsa heikkenee tai että se jopa jatkaa maallista vaellustaan, kuin se, että toisten sielut jäisivät vaille minkäänlaista voimaa tai rauhaa. Adepti on mielestään lähetetty muiden pariin murtamaan muurit, jotka erottavat heidät niin toisistaan kuin elämän lähteestäkin — eikä rakentamaan uusia muureja. Ollessaan toisten luona adeptin mieleen muistuu vanha maaginen kuva pelikaanista, joka syöttää pienokaisiaan sydänverellään. Kun uhraus on saatu päätökseensä ja kun hän menee menojaan kohti lopullista adeptiutta, hän kulkee ypöyksin, sillä ihminen saavuttaa korkeimman viisauden kuoleman kaltaisessa yksinäisyydessä.

Jamblikhos pitää ihmisen sielua todellisuuden valtaisassa kokonaisuudessa mitättömänä olentona, sillä se ei kykene saavuttamaan minkäänlaista pysyvää yhteyttä miellettävään (νοητός) maailmaan. Sielu tarvitsee jumalten apua —ts. armoa— pystyäkseen mitenkään toimimaan millään merkityksellisellä tavalla. Vaikka sielu on olemukseltaan (οὐσία) rikkinäinen, se voi kuitenkin jonkin verran vaikuttaa asioihin toiminnallaan. Jamblikhoksen mukaan sielun osana on yhteistyö jumalien kanssa. Sitä tekninen termi θεουργία —sielun «jumalallinen työ» tai «jumalien työ» sielun kautta— tarkoittaa. Työn ilmenemismuotoja ovat rukoileminen, uhraaminen, ennustaminen yms. — ts. kaikki se, mitä vastaan Porfyrios hyökkää kirjeessään Anebolle. Rituaalit ovat tärkeämpiä kuin filosofinen askeesi tai diskursiivinen ajattelu. On totta, että Jamblikhos alleviivaa uskonnon harjoittajan hyveellisyyttä ja henkilökohtaista pyhyyttä, jotta tämä olisi sopiva välikappale jumalista lähtevälle virtaukselle. Jamblikhos kuit

ἀλλὰ λαλοῦμεν θεοῦ σοφίαν ἐν μυστηρίῳ τὴν ἀποκεκρυμμένην, ἣν προώρισεν ὁ θεὸς πρὸ τῶν αἰώνων εἰς δόξαν ἡμῶν Me julistamme Jumalan salaista, kätkettyä viisautta, jonka hän jo ennen aikojen alkua on määrännyt meidän kirkkaudeksemme. 1. Kor. 2:7

Philosophia perenniksen puolestapuhujien suosituin vertaus kuvaa suuria uskontoja eri polkuina saman vuoren huipulle. «On mahdollista kiivetä elamän vuorelle mitä rinnettä hyvänsä, mutta huipulla polut yhtyvät,» kirjoittaa uskontofilosofi Huston Smith. Vuoren juurella uskonnot erovat toisistaan teologioidensa, rituaaliensa ja organisaatiorakenteidensa puolesta — antavathan kulttuuriset, historialliset ja maantieteelliset erot sekä kansanluonteet niille toisistaan poikkeavat lähtökohdat. Mutta näiden erojen tuolla puolen häämöttää yhteinen päämäärä. ...kuten hindu-opettaja Swami Sivananda kirjoittaa: «Kaikkien uskontojen perusteet tai pääkohdat ovat samat. Eroa on vain epäolennaisuuksissa.» Edellä kuvattu mielikuva on herttainen, mutta se on vaarallinen, epäkunnioittava ja epätosi. Jo toista sukupolvea ovat sekä tutkijat että tietäjät kuljettaneet meitä fantasiamaailman sokkeloihin, jossa kaikki jumalat ovat yksi ja sama jumala. Tätä toiveajattelua osittain motivoi se, että olemme

Ἀλλ' οὔτ' ἀπολέσθαι τὰ κακὰ δυνατόν, ὦ Θεόδωρε ‑ ὑπεναντίον γάρ τι τῷ ἀγαθῷ ἀεὶ εἶναι ἀνάγκη ‑ οὔτ' ἐν θεοῖς αὐτὰ ἱδρῦσθαι, τὴν δὲ θνητὴν φύσιν καὶ τόνδε τὸν τόπον περιπολεῖ ἐξ ἀνάγκης. διὸ καὶ πειρᾶσθαι χρὴ ἐνθένδε [b] ἐκεῖσε φεύγειν ὅτι τάχιστα. φυγὴ δὲ ὁμοίωσις θεῷ κατὰ τὸ δυνατόν· ὁμοίωσις δὲ δίκαιον καὶ ὅσιον μετὰ φρονήσεως γενέσθαι. Voi Theodoros, ei pahaa voi saada häviämään. Hyvälle täytyy aina olla olemassa jokin vastakohta. Se ei voi asustaa jumalien joukossa, joten sen on pakko oleilla ihmisluonnossa ja täällä maailmassa. Siksi täytyy yrittää paeta [b] täältä sinne niin pian kuin suinkin. Pakeneminen taas on kehittymistä mahdollisimman suuressa määrin jumalan kaltaiseksi, ja jumalan kaltaiseksi tuleminen on tulemista oikeamieliseksi ja hurskaaksi ja järjen mukaiseksi. Platon, Tht. 176a6–b3. Καὶ οὗτος θεῶν καὶ ἀνθρώπων θείων καὶ εὐδαιμόνων βίος, ἀπαλλαγὴ τῶν ἄλλων τῶν τῇδε, βίος ἀνήδονος τῶν τῇδε, φυγὴ μόνου πρὸς μόνον. καί – ja ; οὗτος αὕτη τοῦτο – täm

Poikkeuksellisen illuminaation —siis ei ilmoituksen— kautta saatu välitön tieto Jumalasta. Varsinkin syvällinen ymmärrys Jumalan ajatustoiminnasta sekä Jumalan ominaisuuksien välisistä suhteista. Webster's Dictionary, 1875