Siirry pääsisältöön

Sielun nousu ja pelastus

Jamblikhos pitää ihmisen sielua todellisuuden valtaisassa kokonaisuudessa mitättömänä olentona, sillä se ei kykene saavuttamaan minkäänlaista pysyvää yhteyttä miellettävään (νοητός) maailmaan. Sielu tarvitsee jumalten apua —ts. armoa— pystyäkseen mitenkään toimimaan millään merkityksellisellä tavalla. Vaikka sielu on olemukseltaan (οὐσία) rikkinäinen, se voi kuitenkin jonkin verran vaikuttaa asioihin toiminnallaan. Jamblikhoksen mukaan sielun osana on yhteistyö jumalien kanssa. Sitä tekninen termi θεουργία —sielun «jumalallinen työ» tai «jumalien työ» sielun kautta— tarkoittaa. Työn ilmenemismuotoja ovat rukoileminen, uhraaminen, ennustaminen yms. — ts. kaikki se, mitä vastaan Porfyrios hyökkää kirjeessään Anebolle. Rituaalit ovat tärkeämpiä kuin filosofinen askeesi tai diskursiivinen ajattelu.

On totta, että Jamblikhos alleviivaa uskonnon harjoittajan hyveellisyyttä ja henkilökohtaista pyhyyttä, jotta tämä olisi sopiva välikappale jumalista lähtevälle virtaukselle. Jamblikhos kuitenkin painottaa voimakkaasti, että koko prosessin avain on jumalien käsissä — inhimilliset, keinotekoiset tai luonnolliset tekijät hän sivuuttaa tai antaa niille korkeintaan apuroolin. Hän järkähtämättömästi pitää kiinni siitä, ettei ihminen voi pusertaa korkeammista olennoista mitään, sillä ne ovat luonteeltaan turtia (ἀπαθής) — kaiken vaikutuksen ulottumattomissa.

Stanford Encyclopedia of Philosophy
Adrien Lecerf: Iamblichus

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teosofian määritelmä

Poikkeuksellisen illuminaation —siis ei ilmoituksen— kautta saatu välitön tieto Jumalasta. Varsinkin syvällinen ymmärrys Jumalan ajatustoiminnasta sekä Jumalan ominaisuuksien välisistä suhteista. Webster's Dictionary, 1875

Historia toistaa itseään

On mielenkiintoista huomata, että melkein kaikki, mitä kriittisesti suuntautuneet juutalaiset rationalistit ovat sanoneet Zoharin kirjoittajasta, Mooses Leonilaisesta, ovat samanhenkiset kristityt kirjoittajat sanoneet lähes sanasta sanaan siitä merkittävästä bysanttilaisesta mystikosta, joka omaksui nimen Dionysios Areopagita Apostolien teoista 17:34 ja joka kirjoitti noin 500 jKr. Itse asiassa Leonilaisen ja Areopagitan tekstien yhtäläisyys ylittää heidän nerouttaan ja luonnettaan koskevan ankaran arvostelun. Kristillisen ja juutalaisen mystiikan historioissahan heidän asemansa on hämmästyttävän samanlainen. Scholem, Gershom, Major Trends in Jewish Mysticism, New York NY, Schocken Books, 1974

Pako yksin kohti yhtä ja ainutta

Merkittävän adeptin lienee pakko salata valtaosa syvähenkisestä elämästään, jotta ei tulisi paljastaneeksi sitä suruttomille ja asiasta piittaamattomille. Mutta hän murehtii eikä iloitse tästä hiljaisuudesta, sillä hän koettaa aina löytää keinoja, joilla ammentaa sielunsa puhtainta substanssia muiden sielujen tyhjyyden täytteeksi. Hänestä vaikuttaa paremmalta, että hänen oma sielunsa heikkenee tai että se jopa jatkaa maallista vaellustaan, kuin se, että toisten sielut jäisivät vaille minkäänlaista voimaa tai rauhaa. Adepti on mielestään lähetetty muiden pariin murtamaan muurit, jotka erottavat heidät niin toisistaan kuin elämän lähteestäkin — eikä rakentamaan uusia muureja. Ollessaan toisten luona adeptin mieleen muistuu vanha maaginen kuva pelikaanista, joka syöttää pienokaisiaan sydänverellään. Kun uhraus on saatu päätökseensä ja kun hän menee menojaan kohti lopullista adeptiutta, hän kulkee ypöyksin, sillä ihminen saavuttaa korkeimman viisauden kuoleman kaltaisessa yksinäisyydessä.