Siirry pääsisältöön

Pako yksin kohti yhtä ja ainutta

Merkittävän adeptin lienee pakko salata valtaosa syvähenkisestä elämästään, jotta ei tulisi paljastaneeksi sitä suruttomille ja asiasta piittaamattomille. Mutta hän murehtii eikä iloitse tästä hiljaisuudesta, sillä hän koettaa aina löytää keinoja, joilla ammentaa sielunsa puhtainta substanssia muiden sielujen tyhjyyden täytteeksi. Hänestä vaikuttaa paremmalta, että hänen oma sielunsa heikkenee tai että se jopa jatkaa maallista vaellustaan, kuin se, että toisten sielut jäisivät vaille minkäänlaista voimaa tai rauhaa. Adepti on mielestään lähetetty muiden pariin murtamaan muurit, jotka erottavat heidät niin toisistaan kuin elämän lähteestäkin — eikä rakentamaan uusia muureja. Ollessaan toisten luona adeptin mieleen muistuu vanha maaginen kuva pelikaanista, joka syöttää pienokaisiaan sydänverellään. Kun uhraus on saatu päätökseensä ja kun hän menee menojaan kohti lopullista adeptiutta, hän kulkee ypöyksin, sillä ihminen saavuttaa korkeimman viisauden kuoleman kaltaisessa yksinäisyydessä. Ei mikään "ryhmä" —ei edes "huolellisesti järjestäytynyt"— ole koskaan päässyt käymään tuosta muinaisesta portista.

W.B. Yeats: Is the Order of R.R. & A.C. to Remain a Magical Order, 1901

Kommentit